Liisa Rissanen: Kuka määrää suunnan?
Nyt on puhuttu ja puhutaan monella suulla ja monelta kantilta Savonlinnan keskussairaalan ja yhteispäivystyksen uhkatilanteesta. Hyvä niin että puhutaan, mutta kuka kuulee ja ketä. Ovatko kaikki Suomen alueet tasavertaisia, tai kaikki kansalaiset tai kansalaisryhmät? Jaetaanko poliittisten päätösten seuraukset, niin hyvät kuin huonot, tasapuolisesti kaikkien alueiden ja kansalaisten kesken?
Elollisessa organismissa kaikki vaikuttaa kaikkeen, samoin yhteiskunnan rakenteissa ja yksilön elämässä. Jo kauan on tiedetty, kuinka yksi iso julkinen tai yksityinenkin laitos tai yritys paikkakunnalla mahdollistaa alueen kasvun. Sen ympärille syntyy uusia palveluja ja yrityksiä ja työvoimaa siirtyy sen vaikutuspiiriin. Savonlinnassa meidän oma linnamme oli se ensimmäinen ”yritys”, joka mahdollisti kaupunkimme synnyn. 1800-luvulla kylpylätoiminta ja matkailu edistivät kehitystä. Samalla muukin liike-elämä ja teollisuus kehittyivät ja väkirikas ja hyvin toimeentuleva viljelijäväestö piti huolen ympäröivästä elävästä maasetudusta. Savonlinna kehittyi koulukaupunkina ja erilaisten opinahjojen kotipaikkana 1900-luvulla. Keskussairaala mahdollisti perustehtävänsä lisäksi, myös hoitoalan koulutuksen kehityksen paikkakunnalla.
Tämä kehityksen pyörä voi pyörähtää myös taaksepäin ja seuraukset näivettävät edellä kuvatun prosessin rakenteita ja asukkaiden elämisenlaatua. Opettajankoulutuksen siirtyminen Joensuuhun oli suuri pyörähdys väärään suuntaan. Silloin puhuttiin yleisesti vain julkisen puolen taloudellisista menetyksistä Savonlinnassa. Kukaan ei pystynyt laskemaan, paljonko yksityinen perhe tai henkilö menetti. Asuntojen hinnat romahtivat, monet menettivät työpaikkansa, jopa perheitä hajosi, kun jouduttiin valitsemaan, kumman työn perässä mennään. Olavinkadun ilme muuttui tyhjien liikehuoneiden myötä masentavaksi.
Opettajakoulutuksen loppuminen ei kuitenkaan koskettanut jokaista seutukunnan asukasta yhtä henkilökohtaisesti kuin, pelätty keskussairaalamme mahdollinen lakkauttaminen tai supistaminen ns. säästösyistä toimintakyvyttömäksi. Jokainen kansalainen tarvitsee jossakin elämäntilanteessaan terveydenhuoltoa ja myös erikoissairaanhoito. Ikäihmisillä, joita Itä-Suomessa on suhteessa väestöön eniten, ihan biologisista syistä hoidon tarve on suurin. Haluan kiinnittää huomiota niihin maan hiljaisiin, jotka tarvitsevat lääketieteellistä apua ensin johonkin mielestään pieneen, mutta kärsimystä aiheuttavaan vaivaan, mutta eivät rohkene tai ymmärrä, miten hakeutua hoitoon. Jos matka pitenee, kontrolli kovenee sekä potilaan mielessä, että hoitopaikassakin. Nämä ns. pienet vaivat saattavat kasvaa hoidon puuttuessa isoiksi terveydellisiksi ongelmiksi, jotka aiheuttavat kallista kuormitusta terveydenhuollolle. Mutta mikä on kuormitus yksilölle, joka kipuina ja huonovointisuutena vaikuttaa hänen elämänlaatuaan alentavasti viikkoja tai kuukausiakin. Joskus myös vaiva, joka vähäiseksi on luokiteltu voi aiheuttaa potilaan menehtymisenkin.
Vanha sanonta ja totuus; ”rahalla ei ole itseisarvoa”, pitää tänä päivänäkin paikkansa. Tärkeää on se, mitä rahalla saadaan aikaan terveydenhuollossa tai yhteiskunnassa, ei oletettujen miljardien säästäminen. Jos Savonlinnan keskussairaala tai ympärivuorokautinen päivystys lakkautetaan, seuraukset ovat arvaamattoman suuret niin taloudellisesti kuin terveydellisestikin Savonlinnan keskussairaalan nykyisellä vaikutusalueella ja jopa koko Itä-Suomessa. Ne ovat suuret terveyden- ja sosiaalihuollon organisaatioille, elinkeinoelämälle ja julkiselle taloudelle. Mutta mitkä ovat ne yksilön menetykset, kärsimykset ja jopa kuolemat, joita ei kukaan pysty laskemaan tai raportoimaan.
Liisa Rissanen